torstai 29. tammikuuta 2015
torstai 22. tammikuuta 2015
Oltiin.
Siis totisesti oltiin.
Vissiin hämmennyttiin niin kovasti, että koko jengi on kasassa, ettei yhtäkään kuvaa tullu otettua. :D
Vaihtoehtoisesti voitte kuvitella, että se johtu siitä, että oli vaan nii kova flow, ettei kerenny. Tai ehkäpä oltiin kaikki älästi, nii ei kehannu nyt kuvata.
Ens kerralla ei sitte ollenkaan tekstiä, pelkkiä kuvia vaan.
Saavuin paikalle kello 17:17. Maija ja Tiina olivat jo keittiössä puhua pulputtamassa. Rappukäytävä ihan kaikui. Tiina on joskus miettinyt mahtaako hän puhua isolla äänellä, ja täytyy nyt ehkä myöntää, että itseasiassa kyllä se kauhia kälkätys kuului jo siinä vaiheessa, kun avasin ulko-oveni täällä Tuirassa. Välivainion puolelle käveltyäni mietin palaisinko takaisin, koska ääniaaltojen massiivisuus alkoi tuntua jo turhan tukalalta. Noh, kyllähän siihen sitten taas tottui, kun samaan huoneeseen asettui. Päin naamaa tietysti kehuimme, miten pieni ja miellyttävä puheääni hänellä on, niinkuin ystävillä on tapana.
Tainakin tulla tupsahti ovesta ja kahvin sekä keksin sekaisena mylläkkänä siirryimme työpöydän äärelle.
Maija esitteli sisäisen hortonominsa irralleen pääsystä johtuneita kukkasia, jotka virkkuukoukkua heiluttamalla olivat juurtuneet ja rönsyilleet ihan valtoimenaan prikkojen ympärille. Vain todellinen viherpeukalo saa kasettinauhan ja puuvillalangan muutumaan niitylliseksi iloisia terälehtirimpsuja, ja vielä keskellä talvea! Silmukka toisen perään vaan jatkoi ilmestymistään koko illan.
Taina kokeili miten metallilangat taipuvat koukunpitäjän tahtoon, mutta niinkuin jokainen asiaan perehtynyt tietää, virkkaaminen ja voimankäyttö samana lajina ei aina jaksa pitää mielenkiintoa yllä. Varsinkaan, kun selän takaa pussissa huuteli kerrassaan komea nahkatakki. Muutaman nipsauksen, rutsauksen ja napsauksen jälkeen takki oli tiessään ja tilalla komeili erittäin tyylikäs esiliina. Kyllä siinä kehtaa koruja nakutella ja tunnustaa olevansa käsityöläinen, kun essukin on omaa tekoa.
Tiina ajeli Toyotalla ihan ronskisti koko illan. Keskellä pöytää. Joskus ne on osanneet valmistaa ompelukoneetkin ihan toisella tavalla. Monta kertaa kuului tyynyntekijän tyytyväinen toteamus, kun langat luistaa, neula kulkee, eikä mikään kiristä. Suoranainen tekemisen ilo upposi tyynyihin jokaisen piston mukana. Hyvää mieltä säteilee moisista koristeista vielä pitkän aikaa.
Itselläni oli vähän ajatus ja suunta hukassa, eikä mikään keskeneräinen käsityö näyttänyt olevan laukkuun menossa, niin annoin kyytiä värikynille. Talvisen Oulun harmaus ja nelikulmaisuus tuli tehokkaasti pyyhittyä mielestä, ja paperi täyttyi muodoista ja väreistä. Kaikista väreistä.
Vaikka eihän talvi ole missään nimessä rumaa aikaa! Kotimatkalla suupieliä nyki ja mieli hyrisi tyytyväisenä ilman kimmellystä ihaillessa. Jäähileellä kuorrutetut puut saa lämpimän olon sisälle, vaikka naama ja reidet väittää, ettei se ole oikeaa lämpöä, todellisuudessa on ihan jumalattoman kylmä, voitaisiin jo liikkua ihan oikeasti, eikä mollottaa tienposkessa hymyilemässä puille. Tässä teekuppi kourassa ja kissa sylissä ei enää muistakkaan, että oli kylmä.
Sen pituinen se.
-Hanski
Vissiin hämmennyttiin niin kovasti, että koko jengi on kasassa, ettei yhtäkään kuvaa tullu otettua. :D
Vaihtoehtoisesti voitte kuvitella, että se johtu siitä, että oli vaan nii kova flow, ettei kerenny. Tai ehkäpä oltiin kaikki älästi, nii ei kehannu nyt kuvata.
Ens kerralla ei sitte ollenkaan tekstiä, pelkkiä kuvia vaan.
Saavuin paikalle kello 17:17. Maija ja Tiina olivat jo keittiössä puhua pulputtamassa. Rappukäytävä ihan kaikui. Tiina on joskus miettinyt mahtaako hän puhua isolla äänellä, ja täytyy nyt ehkä myöntää, että itseasiassa kyllä se kauhia kälkätys kuului jo siinä vaiheessa, kun avasin ulko-oveni täällä Tuirassa. Välivainion puolelle käveltyäni mietin palaisinko takaisin, koska ääniaaltojen massiivisuus alkoi tuntua jo turhan tukalalta. Noh, kyllähän siihen sitten taas tottui, kun samaan huoneeseen asettui. Päin naamaa tietysti kehuimme, miten pieni ja miellyttävä puheääni hänellä on, niinkuin ystävillä on tapana.
Tainakin tulla tupsahti ovesta ja kahvin sekä keksin sekaisena mylläkkänä siirryimme työpöydän äärelle.
Maija esitteli sisäisen hortonominsa irralleen pääsystä johtuneita kukkasia, jotka virkkuukoukkua heiluttamalla olivat juurtuneet ja rönsyilleet ihan valtoimenaan prikkojen ympärille. Vain todellinen viherpeukalo saa kasettinauhan ja puuvillalangan muutumaan niitylliseksi iloisia terälehtirimpsuja, ja vielä keskellä talvea! Silmukka toisen perään vaan jatkoi ilmestymistään koko illan.
Taina kokeili miten metallilangat taipuvat koukunpitäjän tahtoon, mutta niinkuin jokainen asiaan perehtynyt tietää, virkkaaminen ja voimankäyttö samana lajina ei aina jaksa pitää mielenkiintoa yllä. Varsinkaan, kun selän takaa pussissa huuteli kerrassaan komea nahkatakki. Muutaman nipsauksen, rutsauksen ja napsauksen jälkeen takki oli tiessään ja tilalla komeili erittäin tyylikäs esiliina. Kyllä siinä kehtaa koruja nakutella ja tunnustaa olevansa käsityöläinen, kun essukin on omaa tekoa.
Tiina ajeli Toyotalla ihan ronskisti koko illan. Keskellä pöytää. Joskus ne on osanneet valmistaa ompelukoneetkin ihan toisella tavalla. Monta kertaa kuului tyynyntekijän tyytyväinen toteamus, kun langat luistaa, neula kulkee, eikä mikään kiristä. Suoranainen tekemisen ilo upposi tyynyihin jokaisen piston mukana. Hyvää mieltä säteilee moisista koristeista vielä pitkän aikaa.
Itselläni oli vähän ajatus ja suunta hukassa, eikä mikään keskeneräinen käsityö näyttänyt olevan laukkuun menossa, niin annoin kyytiä värikynille. Talvisen Oulun harmaus ja nelikulmaisuus tuli tehokkaasti pyyhittyä mielestä, ja paperi täyttyi muodoista ja väreistä. Kaikista väreistä.
Vaikka eihän talvi ole missään nimessä rumaa aikaa! Kotimatkalla suupieliä nyki ja mieli hyrisi tyytyväisenä ilman kimmellystä ihaillessa. Jäähileellä kuorrutetut puut saa lämpimän olon sisälle, vaikka naama ja reidet väittää, ettei se ole oikeaa lämpöä, todellisuudessa on ihan jumalattoman kylmä, voitaisiin jo liikkua ihan oikeasti, eikä mollottaa tienposkessa hymyilemässä puille. Tässä teekuppi kourassa ja kissa sylissä ei enää muistakkaan, että oli kylmä.
Sen pituinen se.
-Hanski
torstai 15. tammikuuta 2015
Elämä jatkuu!
Hilirimpsis! Tuliki aiottua pitempi tauko, koska puolet väestä sai alottaa vuoden oikeen herttaisen flunssan kanssa. Vaihteen vuoksi hengailtiinkin mun työhuoneessa tällä kertaa! Romanttinen kahviki vaihtu ihan tavalliseen suklaakahviin. Seuraavalla kerralla täytyy hankkia jotain ihan erityisen erikoista.
 | |
| Nokkonen tuli heti edustamaan ja esittelemään parhaita puoliaan |
Liekköhän oltiin vähän ruostuttu vai onko se vaan tämä talvi, mutta kauhean väsyneesti lähti hommat käyntiin. Itte kokeilin yhtä jos toistaki ja vaihdoin työtä aika monesti, ennenku tärppäsi.
Tiina urheasti otti ompelukoneen mukaan ja sai yhden tyynyn valmiiksi. Kone raukka vissiin jännitti tai sillä oli muuten hankalaa olla reissussa, koskapa se pani hanttiin minkä kerkesi. Langat sai laittaa uudestaan. Ja uudestaan. Silti jossain aina kiristi, tuli sylttyä ja lopulta katkesi koko neula. Eikä vika varmasti ollut ompelijassa.
Mullaki toki ois ompelukone, mutta siitä katkesi pari neulaa, koska paininjalka ei pysy enää kiinni. Se on aivan mahtava tunne, ku kesken ompelun alkaa osia lentää.
Maija se vaan virkata paukutti ja höpötti, itekki lopulta pääsin tekemisen makuun ja lempipuuhaani; sarjakuvien tuhoamiseen. Käsikirja ja äänikirja on jo tehty, nyt työn alle pääsi karttakirja. Käsikirja sai myös lakkakerroksen viimeinkin. Sivuhuomiona todettakoon, että ihan tavallinen vesiohenteinen lakkakin haisee. Jäätävä päänsärky on aina semmonen kiva päätös askartelulle.
 |
| Kehuskelin tyttöille, miten oon siivonnu tavarat pois lattialta ja työpöydältä |
Oltiin kaikki nii kauniisti kalsarisillaan, että yhteiskuva ois ollu jo paikallaan. Valitettavasti ei päässy ajatus suusta ulos asti. Vaan kyllähän nää mun menopelit on yksinään nii mahtavat, ettei niitä toisia ees tarvita. ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)